Okei.. lähdetään siitä mikä on jokaisen nuoren tytön unelma? Moni meistä on lapsena katsonut hevoselokuvia lukenut kirjoja ja haaveillut ratsastamisesta, omasta ponista tai siitä yhteydestä hevosen kanssa mitä leffoissa näytetään. Jokaisella autoreissulla kuului ”äiti katso hevosia”. Ratsastuspiireihin en kuitenkaan koskaan lapsena päätynyt.
Noh opiskelin eläintenhoitajaksi ja etsin harjoittelupaikkaa. Muistin paikan missä kävimme koulun kanssa kerran se jäi mieleeni, koska Aila puhui niin kauniisti ratsastuksesta ja hevosista. Siinä oli sitä samaa magiaa kun niissä heppaleffoissa vaikken ratsastuksesta tai mistään muustakaan mitään tiennyt se vei mukanaan. 2024 saavuin Kelokoskea katsomaan tarkemmin. Keskusteltiin Ailan ja opettajani kanssa harjoittelusta ja Aila kysyi joten kuinkin ”kiinnostaako ratsastaminen”. Tajusin että hittolainen onko mulla mahdollisuus oppia ratsastamaan ja vielä ILMAISEKSI.
Asun Lieksassa ja kävin koulua Nurmeksessa joten nähtiin helpoimmaksi vaihtoehdoksi, että asun arkipäivät Kelokoskella maneesissa. En osannut laittaa päitsiä päähän oikeinpäin, hevoset veti mut pari kertaa ties minne ja selässä oli toivoton olo kun en saanut Karkkia edes kääntymään. Alku oli turhauttavaa ja olo oli vähän kuinkin sellainen että en kuulu joukkoon en ole hevosihminen.
Ei kuitenkaan mennyt kauaa kun se paikka vei mun sydämen. Päivä päivältä opin jotain uutta ja pääsin kokoajan syvemmälle tähän juttuun. Tutustuin Ailaan ja Jonnaan koko ajan paremmin ja tänä päivänä molemmat on mulle rakkaita ja tosi tärkeä osa mun elämää. Pari kuukautta kului nopeasti ja oli aika lähteä pois lopullisesti vai? Ajattelin noniin nyt se oli siinä heippa heppaelämä ja semmoista se on. Ja kyllä muuten itketti. Auto matkan päätteeksi Aila otti mua kädestä kiinni ja sanoi ”hei Helinä sä voit aina tulla takaisin”. Ja niinhän siinä sitten kävi en mä päässyt enää pois. Tulin aina uudestaan ja uudestaan harjoitteluun, heppailemaan tai Jonnan luo. Tää paikka on täynnä ihania muistoja, naurua, kauniita auringonlaskuja, onnistumisia ja epäonnistumisia. Kohtaamisia ja oppimista.
Ensimmäinen maasto ja Pena. Jonna ajoi Unelmaa edellä ja me tultiin kovaa ravia Penan kanssa perässä. Ensin satoi kylläkin vettä mutta sen jälkeen upea sateenkaari. En saanut Penaa pideltyä ja välillä rämmittiin metikössä ja pysähdyttiin syömään. Mutta meillä oli aina super hauskaa. Se oli ensimmäinen hevonen jolle mun sydän alkoi vähän sykkiä.
Koulu loppui jotain päätöksiä oli tehtävä. Hevoset voitti ja sille alalle lähdettiin. Nyt opiskelen hevosenhoitajaksi koulutussopparilla Kelokoskella. On paljon haaveita mitä haluan vielä toteuttaa. Haluan kehittyä paremmaksi ratsastajaksi ja toivon että joku päivä pääsisin pellolle laukkaamaan täysillä. Ehkä jonain päivänä löytää oman ”sielunhevoseni”.
Hevosala on rankkaa, mutta äärimmäisen palkitsevaa. Oon maailman kiitollisin Ailalle, muille ihmisille ja hevosille, että otitte mut osaksi Kelokosken perhettä ja näytitte mulle ihan uuden maailman. Kelokoskesta on tullut mun toinen koti.
Eli siis vastaus on KYLLÄ. Se voi olla ihan yhtä taianomaista kun aina kuvittelit.
